Wilma syntyi syksyllä 1998 ja oli vain 3 päivän ikäinen kun pääsimme sitä ensimmäisen kerran katsomaan. Wilma saapui perheeseen joulun alla samana vuonna ja on siitä asti ollu "the koira" minulle.
Wilma -mummu alkoi oirehtimaan jotain jo vuoden 2008 alussa. Sen luonne muuttui, siitä tuli rauhaton ja kipuisen oloinen. Eläinlääkärin kanssa päädyimme siihen tulokseen, että Wilmalta poistetaan kohtu sekä munasarjat samalla kun pari hyvälaatuista maitorauhaskasvaintakin poistetaan. Eläinlääkäri epäili munasarjakystia, joita ei kuitenkaan ollut... Tämä tapahtui maaliskuussa 2008.
Pahimmat oireet hävisivät leikkauksen myötä ja olin onnellinen. Olin saanut Wilmani takaisin. Takaraivossa silti jäyti pelko, että oliko tämä jo lopun alkua vai saisimmeko viettää mummun kanssa vielä useita vuosia yhdessä... En halunnut ajatella asiaa.
Seurasin Wilmaa tarkemmin kuin toisten koiriemme vointia, ja pienimmästäkin "oireesta" olin hätyyttämässä eläinlääkäriä. Onneksi kyseisen eläinlääkärin kärsivällisyys on loputon, ja sain aina vastaukset mieltäni vaivaaviin kysymyksiin.
Syksyllä -08 Wilma oli vielä hyvässä kunnossa, ollen Köyliössäkin vielä ROP-veteraani ja BIS2-veteraani. Silti pelkäsin.
Odottelimme talven tuloa. Syksyn ja alkutalven pimeinä iltoina Wilma alkoi vetäytyä syrjään muista koiristamme, iltaisin minun piti kantaa se sisälle kun se ei muuten suostunut sisään tulemaan. Wilma alkoi murisemaan toisille kun halusi olla rauhassa. Hätyyttelin yhäkin eläinlääkäriä vähän väliä. Kokeilimme hormoonihoitoa ja kipulääkitystä. Rauhattomuus palasi takaisin, mutta ei niin voimakkaana kuin aluvuodesta...
Helmikuun alussa olin jo todella huolissani. Oireet pahenivat. Kun sitten huomasin Wilman pissaamisongelmat, soitin oitis eläinlääkärille - joka määräsi vahvat antibiootit ja kipulääkkeitä. Reilun viikon antibioottikuurilla ei ollut sanottavaa vaikutusta ja maanantaina 23.helmikuuta päätin viedä Wilmat verikokeisiin... Pelkäsin pahinta, toivoin parasta...
Keskiviikkoaamuna heräsin aikaisin huonosti nukutun yön jälkeen, soittamaan eläinlääkärille. Eläinlääkäri sanoi suoraan että ei toivoa. Ei parannuskeinoa. Loppu häämöttää. Ja kipuja varmasti on. Wilmalla on leukemia... Ollut jo jonkin aikaa. Eläinlääkäri käski ajatella asiaa koiran kannalta.
Menin sanattomaksi ja itku tuli. Wilma sairas!?! Päätös olisi tehtävä pian. Ajattelin että ehdin hyvästelemään Wilma kaikessa rauhassa. Soitin kasvattajallekin ja kerroin missä mennään. Että Wilma lähtee lähipäivien aikana.
Toisin kuitenkin kävi... Huomasin vielä samalle aamulle että Wilma vuotaa verta, pöksykarvat olivat veressä. "Loorasta" vuoti verta. Vielä varmistussoitto eläinlääkärille. Loppu oli lähellä. Varasin ajan samalle illalle.
Kävimme Wilman kanssa viimeisellä "lenkillä" lähipellolla. Wilma kahlasi lumessa, otti hajuja vielä myyristä tai hiiristä, nuuski tuulta. Siristi silmiään auringossa. Sukelsi vielä lumeen. Hymy löytyi vielä hetkeksi. Mutta vain hetkeksi. Näki että sillä oli kipuja... Ja taianomainen hetki meni ohi. Wilma halusi sisälle, häntä ei enää heilunut iloisesti, Wilmamaisesti.
Jouduin lähtemään töihin. Hyvästelyjen hetki oli raskas. Wilma jäi sängylle makaamaan ja odottamaan... Soitin lemmikkien krematorioon ja sovin että isäntä tuo Wilmat sinne illalla. Lähdin raskain mielin töihin...
Tulevan viikon maanantaina saan taas Wilmat kotiin. Muistot säilyvät ja Wilman on nyt hyvä olla!
Wilma vauhdissa...
...jota ei tosin kestänyt enää kauan. Piti pysähtyä huilimaan.
Myyrien hajut vielä vetivät puoleensa...
Kuuleeko kukaan!? Minä täällä vielä!
Pienen hetken hymy vielä viivähti huulilla...
Ja juurikin tätä hymyä tulee niin ikävä!
Taianomainen hetki on ohi.
Wilma vilkaisee taakseen kuin sanoen: "Mamma, menen jo edeltä. Tule perässä!"
Wilma vilkaisee taakseen kuin sanoen: "Mamma, menen jo edeltä. Tule perässä!"
